olen jotenkin eksynyt tänne jonnekkin. tuolla ikkunan ulkopuolella lehdet kellastuu, takit paksuntuu ja rapa roiskuu. minä en vieläkään ole siirtynyt syksyyn, en vieläkään odota talvea. aika juoksee, se juoksee nopeammin kuin mitä pitäisi, en kerkeä katsomaan ympärilleni, en pysähtymään aloilleni.
minä suoritan, suoritan asian toisensa perään... kaikesta koitan saada rutiinia niin että teen asiat vaikken tahtoisikaan. sponttaanisti tekeminen on poissa laskuista.
yhä uudestaan pääni tekee minulle temppujaan. muutamassa päivässä sorruin, murruin ja murenin pohjalle, itkin ja itkin lisää. en halunnut, en jaksanut, en pystynyt enää mihinkään. kaikki ahdistaa vieläkin. paino rintakehältä ei lähde mihinkään vaikka hymyilisin sinulle.

minä olen pienen pieni, voimaton juuri nyt, kaipaan tukea ja turvaa. tunnen yksinäisyyden, tunnen sen kylmyyden, näen sen tuossa vieressä. olen poissuljettu siitä kaikesta mitä ympärilläni on. olen yksikössä.

vaikka fyysisesti olenkin aikuiseksi luokiteltavissa, ei henkinen kasvuni moista kuvaa anna.on vaikeaa olla aikuinen muiden silmissä.. muiden on vaikea nähdä etten ole aivan ehjä. toisaalta tuon seikan ei pitäisi tehdä minusta sen vähempää ihmistä kuin muistakaan. minulla vain sattuu olemaan ongelmia.